Molekyyleissä HOMO ja LUMO kuvaavat usein reaktiivisuutta paremmin kuin pelkkä elektronimäärä. Orbitaalin energia, muoto ja sijainti kertovat, mistä elektroneja on helppo luovuttaa ja minne niitä voidaan vastaanottaa.
Tiede jää mieleen, kun määritelmä yhdistyy johonkin mitattavaan tai havaittavaan.
Elektronegatiivisuus on suhteellinen mitta sille, kuinka voimakkaasti sidoksessa oleva atomi vetää yhteistä elektronitiheyttä puoleensa. Se ei ole yksittäisen eristetyn atomin suoraan mitattava energia vaan asteikko, joka auttaa arvioimaan sidospolariteettia ja kemiallisia trendejä.
Tunnetuin asteikko perustuu sidosten energioihin ja antaa fluorille suurimman arvon. Arvot ovat suhteellisia ja yksiköttömiä. Muut asteikot, kuten Mullikenin, käyttävät eri lähtökohtia ja voivat antaa hieman eri lukuarvoja.
Elektronegatiivisuus yleensä kasvaa vasemmalta oikealle, kun Z_eff kasvaa, ja pienenee ryhmässä alaspäin atomikoon kasvaessa. Fluori on erittäin elektronegatiivinen, kun taas alkalimetallit ovat pieniarvoisia.
Jos kahden sidotun atomin elektronegatiivisuudet eroavat, elektronitiheys painottuu suuremman arvon atomille ja sidokselle syntyy dipoli. Raja “kovalenttisen” ja “ionisen” välillä ei ole terävä, vaan sidokset muodostavat jatkumon.
Polaariset sidokset eivät takaa polaarista molekyyliä. Geometria ratkaisee dipolimomenttien vektorisumman. CO₂:n kaksi C=O-dipolia kumoavat toisensa lineaarisessa rakenteessa, kun taas H₂O:n kulmarakenne jättää nettodipolin.